Monet vuodet naapurillamme Elomaalla oli tapana aina kesäisin lähteä purjehtimaan Lauttasaaren lähellä olevaan Käärmeluotoi-hin kuuluvaan Ukkosaareen. Elomaa valitsi lähtöpäivän. Päivän piti olla lämmin ja meren sopivan tuulinen. Kesänä 1950, kun olin neljätoistavuotias, hän soitti ovikelloamme ja pyysi minua mukaansa gastiksi, hoitamaan fokan skuuttausta, koska oma poika oli kyllä kasvamassa, mutta aivan liian nuori moiseen tehtävään. Purjevene oli limisaumainen puuvene, vähän sellainen pullukka, mutta meidän mielestämme yllättävän hyvä purjehtimaan. Ja menin mielelläni mukaan ja opin purjeveneen liikkeet eri tuulilla ja skuuttauskulmat ja kehityin omasta mielestäni gastiksi, joka hallitisi hommansa. Koska purjeveneessä ei siihen aikaan ollut moottoreita, Elomaa rantautui aina tuulen ja purjeiden avulla. Ja kaikki sujui hyvin ilman apuvoimia, koska huonoja muistoja satamaan ajosta ei jäänyt. Elomaa hyväksyi minut gastiksi ja kutsuja tuli kesän aikana useita.
Yöt veneessä olivat rauhaisat ja nukahtiminen aaltojen liplattaessa puisen limisaumaisen veneen kylkeen tuntui turvalliselle. Monesti omassa sängyssäkin kuvittelin olevani veneen ruffissa ja uni tuli saman tien.
Monta kertaa, kun sunnuntai-iltana palasimme kotirantaan tuuli tyyntyi matkan aikana ja jouduimme pimeän yön lillumaan paikallamme ja emme voineet kuin hiljaa katsella kuuta ja tähtitaivasta ja odotella kunnes iloinen aamutuuli virisi, ja toi veneemme kotiin Lauttasaareen. Tyyni yö oli kova, mutta kasvattava kokemus nuorelle pojalle. Pahempi kuin myrsky, jonka alta olisimme hetkessä olleet kotisatamassa. Illan leikit ja kaverit kun odottivat turhaan meikäläistä, kun me purjehtijat hiljennyimme suuren tähtitaivaan alla.
Merille mieli veti niin paljon, että ylioppilaskesänä pyrin jopa laivaan kesätöihin, mutta ikä ja asevelvollisuusajan läheisyys esti ulkomaille seilaamisen ja asia jäi silleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti