Ulkomaille

Kuva 1) Skagen 1998
Kuva 2) Götan kanava tarjoaa myös maaseutuidyllin













Kun eläkeikä lähestyi Suomenlahti ja Saaristomeri olivat jo varsin tuttuja ja niinpä suuntasimme 1995 Sirenan keulan kohti Kööpenhaminaa ja paluumatkalla kävimme myös Bornholmin Haslessa. Oudointa Saaristomereen tottuneille purjehtijoille oli koko saariston puuttuminen ja satamaan ajettiin avomereltä sataman aallonmurtajan suojaan. Purjeiden lasku ja etupurjeen kokoaminen oli jännittävää puuhaa suuressa aallokossa ja varsin pian hankimme Sirenaamme rullagenuan.

Kesällä 1998 matkasimme veneellämme koko Etelä-Ruotsin läpi ensin Götan kanavaa pitkin (58 sulkua) suurille Ruotsin järville (Vettern ja Vänern), josta Trollhättan kanavaa pitkin Götajoelle ja edelleen jokea pitkin Göteborgiin. Ei tullut avioeroa, mikä on kuulemma monella kanavat läpäisseellä edessä, kun tulee haukuttua vaimoa omista töppäyksistä. Sulut olivat pieniä ja kapeita sekä korkeita. Sirena oli vähän liian suuri vene kahdestaan sulutettavaksi, mutta pienten kommelluksien jälkeen matka meni kuitenkin varsin hyvin. Mieleen painui myös nostosiltojen suuri lukumäärä. Vielä Göta joella nousi ennen Göteborgia suuri korkea nostosilta, jotta pääsimme etelään itse kaupunkiin saakka. Vilkas autoliikenne katkesi hetkeksi, kun Sirena ajoi nostosillan ali, Göteborgin oopperatalon kainalossa olevaan satamaan. Ruotsalaiset ovat ottaneet huomioon myös vesiliikenteen sujumisen siltoja rakentaessaan. Meillä saaristomeri, yhtäläinen turistirysä, on saamassa uusia siltoja lähes vuosittain. Sillat katkaisevat vanhat vesireitit, joille rakentamisen jälkeen ei ole purjeveneellä asiaa. Naantalin kaupunki on oiva esimerkki mottiin jääneestä turistikohteesta.

Göteborgista oli sopiva matka Pohjois-Jyllannin Skageniin, jossa oli menossa maan kuulut, suositut laulujuhlat. Koko Skagenin satama-allas oli veneitä täynnä, niin että vettä ei näkynyt lainkaan. Veneitä oli tuhansia kiinnittyneinä toinen toisiinsa ja kaikille uusille tulijoille löytyi tilaa. Rantaan mentiin kymmenien veneiden kautta. Eikä toraa ollut ja ystävällisyyden ja toistensa auttamisen ilmapiiri vallitsi veneilijöiden keskuudessa. Olikohan moiseen käyttäytymiseen vaikuttanut monisatavuotinen veneilyperinne. Suomessa jo viereiseen vapaaseen poijuun ajaminen voi häiritä naapuriveneilijää, joka vain naama pitkällään katselee miten tulija selviytyy laituriin. Täytyy tosin myöntää, että veneilijät Suomessakin monesti myös auttavat toisiaan. Kotimatkaan lähdettiin etelään Kattegatin Lesön ja Anholtin saarten kautta Själlantiin ja sieltä Etelä-Ruotsi kiertäen taas tuttuja reittejä kotiin.

Ulkomaanmatkoja koko Itämeren alueella tulimme tehneeksi 1998, 2000, 2001 ja 2003 kiersimme Gotlannin siten, että poikkesimme myös saaren etelä ja itäpuolen satamiin ja tutustuimme Gotlantiin vähän perusteellisemmin. Tästäkin matkasta paremmat tiedot löytyvät netistä osoitteesta: http://personal.inet.fi/koti/olle.blomqvist/gotland.htm Kaksikymmentäneljävuotisen purjehtijana olon jännittävin matka tehtiin vuonna 2003, kun palasimme Sirenalla kotiin Ruotsin Sandhamnista Maarianhaminan länsisatamaan koko yön pimeässä ja täydessä sumussa. Jännitystä lisäsi laivaväylän ylittäminen, kun laivojen valoja ei sakean sumun takia näkynyt ollenkaan. Säätiedotus lähtiessämme liikkeelle ei maininnut sumusta mitään ja niinpä oletimme sumun olevan vain paikallinen ilmiö ja jatkoimme matkaa. Tosiasiassa sumua kesti useamman päivän ja liittyi silloiseen säätilaan. Onneksi selvittiin ja aikaisin aamulla satamassa naapuriveneilijä ihmetteli, mistä olimme tulleet. Purjehduksen suurin viehätys lienee siinä, ettei koskaan tiedä etukäteen, mitä on odotettavissa. Tosin nykyaikainen tekniikka, gps-paikantimineen ja pienvenetutkineen, on paljon auttamassa pientä kulkijaa, matkapurjehtijaa. Merellä purjevene on todella pieni kulkuneuvo, jonka on liikuttava luonnon ehdoilla. Maalla kaikki näyttää suuremmalta ja itse ihminenkin tuntee olevansa luomakunnan keskipiste. http://personal.inet.fi/koti/olle.blomqvist/fogbank.htm

Mikä sitten on muuttunut Saaristomerellä vuosikymmenien saatossa?

Mikä sitten on muuttunut vuosikymmenien saatossa? Suurimmat muutokset liittyvät veneiden lukumäärän valtaisaan kasvuun. Saaristomeren satamat täyttyvät juhannuksen jälkeen niin pian, että satamaan on paikan saamiseksi mentävä jo aamupäivällä. Purjeveneellä nopea siirtyminen paikasta toiseen ei yleensä onnistu, joten on parempi purjehtia saaristomerelle kesäkuun alussa ennen lomakausien alkua. Tai sitten heinäkuun lopulla, jolloin suosituissa satamissa on jälleen tilaa. Ennen seilasimme usein lasten kanssa Naantaliin musiikkijuhlille, mutta meren sylissä lepäävä Naantali joutui, rakentamisen innossa ja maantieliikenteen suosimisessa, siltojen saartamaksi, jonne Sirenalla ja monella muulla veneellä ei ole asiaa. Eikö museovirasto tai jokin muu instanssi suojele ikivanhoja meriteitä? Joka tapauksessa vuosittain tuhotaan ja tukitaan uusilla silloilla vanhat meritiet, joita on kuljettu jo viikinkien ajoilta ja aikaisemminkin.

Monessa saaristomeren saaressa on sukupolvi vaihtunut. Jurmossa, jossa yleensä ankkuri ei pitänyt, on nykyisin hyvät poijut ja turvalliset laiturit. Saari on yhtä koskematon ja idyllinen niin kuin ennen. Kökarin Helsö on myös säilynyt jokavuotisena käyntisatamana ja satama on parantanut palvelujaan oivasti.

Suurin virhe lasten kanssa purjehdittaessa tehtiin siinä, että kovalla tuulella oli aina veneessä liian paljon purjeita, reivata ei viitsitty, koska satama oli muka jo niin lähellä ja vene oli liian kallellaan, mikä teki olosta hankalan. Nykyisin matka joutuu kovassakin tuulessa pelkällä rullagenualla 10 solmua ja matkanteko on silti mukavaa

SUOMENLAHTI JA SAARISTOMERI purjehduskokemuksen hankkiminen

Spinnu vetää ja aurinko paistaa

Ja sitten alkoi oma meri- ja purjehduskokemuksen hankkiminen. Ensin oli tietenkin käytävä koko perheen voimalla saaristo- ja rannikkolaivurikurssit, jotka vain kippari suoritti virallisesti. Kursseilla hankittiin teoreettinen vesillä liikkumisen taito. Käytännössä oli opittava merikartan luku, joka oli aluksi todella hankalaa. Niinpä ei ollut ihme, että eksyimme useasti Porvoon joessakin. Sen seuraaminen missä kohtaa olimme kartalla, kun kokemus puuttui, oli vaikeaa, koska lapset ja itse purjehtiminen ja purjeiden hoito ja liikenteen seuraaminen vaati oman huomionsa. Niinpä lähtiessämme saaristomerelle oli jokainen käännös, matka ja kompassisuunta laskettava tarkkaan ja virheettömästi. Ystävät, jotka olivat kokeneita purjehtijoita monesti ihmettelivät moista merellä liikkumisen tapaa, mutta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Pankissa olin oppinut kantapään kautta välttämään virheitä, mikä kokemus auttoi myös navigoimisessa. Kaikki purjehduskohteet olivat uusia ja mitään muistissa olevia tuttuja reittejä ei ollut olemassa. Saaret eivät erottuneet mantereesta ja katseen kohdistaminen kaukaiseen reimariin vaati tottumusta. Vene oli liian nopea, jotta olisi voinut navigoida seuraamalla edellä kulkevaa. Kaikki oli uutta!

Oli suorastaan ihme ja onni, ettemme ajaneet kertaakaan kareille ja matalikoille, joita kyllä Suomenlahdella ja Saaristomerellä riittää. Suuri varovaisuus ja etukäteen valmistautuminen seuraavaa etappia varten pelasti meidät monelta vahingolta. Näin vähitellen kokemus karttui ja paikat tulivat tutuiksi.

Suurin osa purjehtijoista saa oppinsa ja reittien tuntemuksen vanhemmiltaan olemalla mukana perheen purjehdusmatkoilla sukupolvesta toiseen. Me hankimme oppimme alan kirjallisuudesta ja nuorena koetut purjehdusreissut auttoivat osaltaan pääsemään sisään uuteen ja mielenkiintoiseen harrastukseen.

Porvoon vuodet 1972 - 1981

Porvoon vuosina 1972 –1981 purjehdimme vaimoni kanssa ystävien veneillä aina silloin tällöin ja mieleen jäivät purjehdukset Helena ja Börje Brunbergin Baltic 39:llä Skallerhamniin, jossa aina niinä viikonloppuinakin, kun olimme mukana, paistoi aurinko kuumasti täydeltä terältään. Itsellämme oli optimistijolla. Ja purjehdimme sillä Askolan pienillä järvillä, joissa upottava ranta oli aina lähellä. Ja suurin ongelma oli jollaan kiipeäminen kaatumatta.
Kahdeksankymmenen luvun alussa saimme tilaisuuden siirtyä optimistijollasta vähän suurempaan paattiin ja ruotsalaisia venelehtiä selaillessani silmiini tuli mainos Sirena 38 –nimisestä purjeveneestä. Vene oli kuin piirretty meidän suurperheellemme, joka silloin käsitti kaksi aikuista ja viisi lasta. Kaikki mahtuivat nukkumaan ja pienemmille lapsille oli vielä takana omat tilat, joista johti käytävä pääruffiin. Kun veneveistämö vielä sijaitsi Suomessa Pohjankurussa ja veneitä valmisti Tor-Björn Lindbergin Lito-Marin Oy kaupat tehtiin ja veneemme valmistui kesäksi 1982. Veneemme oli kolmaskymmenesyhdeksäs Sirena ja meitä ennen veneitä oli myyty myös Yhdysvaltoihin, jonne ostaja oli purjehtinut parikin venettä. Saimme hyvän suosituksen veneemme merikelpoisuudesta.

Erään purjehtijan alkutaival

Monet vuodet naapurillamme Elomaalla oli tapana aina kesäisin lähteä purjehtimaan Lauttasaaren lähellä olevaan Käärmeluotoi-hin kuuluvaan Ukkosaareen. Elomaa valitsi lähtöpäivän. Päivän piti olla lämmin ja meren sopivan tuulinen. Kesänä 1950, kun olin neljätoistavuotias, hän soitti ovikelloamme ja pyysi minua mukaansa gastiksi, hoitamaan fokan skuuttausta, koska oma poika oli kyllä kasvamassa, mutta aivan liian nuori moiseen tehtävään. Purjevene oli limisaumainen puuvene, vähän sellainen pullukka, mutta meidän mielestämme yllättävän hyvä purjehtimaan. Ja menin mielelläni mukaan ja opin purjeveneen liikkeet eri tuulilla ja skuuttauskulmat ja kehityin omasta mielestäni gastiksi, joka hallitisi hommansa. Koska purjeveneessä ei siihen aikaan ollut moottoreita, Elomaa rantautui aina tuulen ja purjeiden avulla. Ja kaikki sujui hyvin ilman apuvoimia, koska huonoja muistoja satamaan ajosta ei jäänyt. Elomaa hyväksyi minut gastiksi ja kutsuja tuli kesän aikana useita.

Yöt veneessä olivat rauhaisat ja nukahtiminen aaltojen liplattaessa puisen limisaumaisen veneen kylkeen tuntui turvalliselle. Monesti omassa sängyssäkin kuvittelin olevani veneen ruffissa ja uni tuli saman tien.

Monta kertaa, kun sunnuntai-iltana palasimme kotirantaan tuuli tyyntyi matkan aikana ja jouduimme pimeän yön lillumaan paikallamme ja emme voineet kuin hiljaa katsella kuuta ja tähtitaivasta ja odotella kunnes iloinen aamutuuli virisi, ja toi veneemme kotiin Lauttasaareen. Tyyni yö oli kova, mutta kasvattava kokemus nuorelle pojalle. Pahempi kuin myrsky, jonka alta olisimme hetkessä olleet kotisatamassa. Illan leikit ja kaverit kun odottivat turhaan meikäläistä, kun me purjehtijat hiljennyimme suuren tähtitaivaan alla.
Merille mieli veti niin paljon, että ylioppilaskesänä pyrin jopa laivaan kesätöihin, mutta ikä ja asevelvollisuusajan läheisyys esti ulkomaille seilaamisen ja asia jäi silleen.

<>